That feeling when you're not necessarily sad, but you just feel really empty.

Image and video hosting by TinyPic
Istun tällä hetkelläni poikaystäväni asunnossa jätkäsaaressa kuuntelemassa vanhoja luentoja. Hörpin appelsiinimehua ja annan tasapaksun luennoitsijan äänen valloittaa sieluni hetkeksi. Pakenin arkea hetkeksi Helsinkiin. Tuntui hyvältä jättää Joensuu taakseen, nauttia pääkaupungin monipuolisesta ruokakulttuurista ja käydä vilkaisemassa Game of thronesin The Hall of Faces exhibition mainoskiertuetta. Rautatuoli oli kyllä kokemuksen arvoinen, vaikka kokonaisuudessaan pehmitin persustani sillä vain ruhtinaalliset 30 sekunttia. Löysin arkistoista fiiliksiä viime viikon työvuoroista, niitä muistellessa onkin "ihana" palata lauantaina taas töihin.

Istun keskellä yökerhon lattiaa,
kelmeät siivousvalot päällä
nyplään jalkapohjastani irti
lähes näkymätöntä lasinsirua.

Likainen pohjasta lahonnut vanha tennari
lojuu vieressäni.
En ole raaskinut ostaa uusia työkenkiä.
Alitajuntaisesti kai ajattelen
että mä katoan täältä kohta kuitenkin.

On yksinäinen olo.
Jääpalakone heittää välillä lohduttavaa
kalinaa muuten mykkään kohtaukseen.
En uskalla vetää sirua irti,
mutta täällä ei ole ketään muutakaan.

Välillä en vain yksinkertaisesti jaksa.
En jaksa joka viikonloppu
ahkeran kouluviikon jälkeen
hinkata toisten oksennuksia kokolattiamatolta.
Olen kiitollinen työpaikastani,
mutta tuskin kukaan voi myöntää rakastavansa
yökerhojen siivoamista.
Alkuviehätyksen jälkeen
kyllästyy kantamaan lasinsiruja kotiin,
metsästämään niitä ihon alta,
tai hinkkaamaan oksennuksia.

Työni ei ole henkien pelastamista,
minä vain putsaan paikan,
jotta se voidaan palauttaa samaan kuntoon 
taas seuraavana yönä.

Pikku hiljaa puristan lasinsirun varovasti ulos.
Veri alkaa valua.
Jääpalakone alkaa taas kalista.
Sukka muuttuu hieman punaiseksi.
Käynnistän siivouskoneen.

Ps. Ostin uudet kengät,
mutten töihin.

No comments