OPISKELEN VÄÄRÄLLÄ ALALLA.

Viime viikolla Facebookin seinälleni pompsahteli onnellisia päivityksiä vastaanotetuista koulupaikoista kuin sieniä sateella. Valitettavasti minä kuuluin (taas) siihen ryhmään, joka ei valitettavasti (taaskaan) saanut haluamaansa koulupaikkaa. Osalle tämä voi tulla yllätyksenä, mutta tunnen opiskelevani väärällä alalla. Opiskelen tällä hetkellä Itä-Suomen yliopistossa hallinto-oikeutta ja pääaineenani on rikosoikeus. En saanut hakemaani toista koulupaikkaa, joten aion nyt tulevana vuonna suorittaa hallinto-oikeuden kandidaatin tutkinnon ja jatkaa sitten matkaani. Joku voi miettiä miksi en ota hatkoja jo nyt koulusta, jossa en viihdy mutta itsestäni tuntuisi haaskaukselta heittää 180 opintopistettä kevyesti taakseni. Kaikki opintopisteet joiden eteen olen tehnyt vuosia töitä tuntuu järkevältä hyödyntää tutkintopaperin muodossa, kun kandidaatin tutkinnosta puuttuu enää vain pari pakollista kurssia ja itse kandi. Kandidaatin tutkinto ei tule olemaan helppo, koska minulla ei ole vieläkään hajua mistä haluaisin tehdä kandidaatin tutkinnon eikä myöskään lukihäiriöni tee kokemuksesta itselleni yhtään helpompaa. Toivon kuitenkin että opettajan kanssa keskusteltaessa löydetään minulle, jonkin näköistä suuntaa aiheen etsinnässä ja kallisarvoisia neuvoja. Aiheen löytymisestä huolimatta tuleva vuosi tulee varmasti olemaan omalta osaltaan stressaava, mutta toivon mukaan ensi kesänä minulla on tutkintopaperit taskussa.

Yläasteella innostuin ensimmäisen kerran oikeustieteestä ja asianajajan urasta. Möin idean vanhemmilleni ja uskottelin itselleni lukio vuodet että hei tämä se on. En päässyt ensimmäisessä haussa yliopistoon sisään, joten kävin avoimen yliopiston kautta oikeustieteen kursseja. Avoimen yliopiston suoritettujen opintopisteiden avulla siirryinkin puolitoista vuotta myöhemmin talvella viralliseksi yliopisto-opiskelijaksi ja pääsin samalla oikeaan yliopistoelämään kiinni ja opintotukikin alkoi napsahtaa tilille. Yliopisto vuosieni alussa olin innoissani oikeudesta, mutta jonkin ajan päästä intoni alkoi laskea. Pidän edelleen oikeustieteitä ja lakia kuitenkin mielenkiintoisena. Ahmin edelleen innolla oikeudellisia ongelmakohtia ja seuraan aktiivisesti netissä tuomionistuinten päätöksiä. Mutta tiedättekö mikä puuttuu? Intohimo. Brysselin opintomatkalla huomasin oman intohimoni puuttuvan. Muut opiskelijat kuuntelivat ja kyselivät innoissaan mahdollisista harjoittelupaikoista ja työpaikoista. En nähnyt omaa tulevaisuuttani siellä tai Suomessa. Meni kuitenkin reilu vuosi ennen kuin suostuin myöntämään itselleni, että olen väärällä alalla. Sanomattakin selvää että tuon vuoden aikana oma henkinen terveys heittelehti ja siinä samalla fyysinen terveys seurasi perässä. Vaikean itsemyöntämisen jälkeen tuli se seuraava vaikea osuus, faktan kertominen läheisilleni. 

Rakas äitini on ollut yksi heistä, joka on tukenut ja ymmärtänyt minua eniten. Hän on nähnyt minkälaisten asioiden kanssa olen saanut painia ja hän ymmärtää ettei minun tulisi työskennellä työssä jossa en oikeasti viihdy. Mielestäni ei ole naiivia ajatella, että haluan työpaikan jossa viihdyn ja johon minulla on intohimoa. Nykyinen yhteiskunta Suomessa antaa mahdollisuuden kouluttautua haluamaansa alaan ilman että koko elämä lentää sekunneissa perseelleen. Olen työskennellyt opintojen ohessa viisi vuotta siivoojana ja voin suoraan sanoa että minulla ei ole intohimoa siivoojan työhön, mutta siivoan koska tarvitsen rahaa. Tiedän ettei aina voi saada työpaikkaa, jossa oikeasti viihtyy ja tiedän ettei joka päivä voi unelmatyössäkään viihtyä. Aion silti tavoitella tulevaisuudelta työtä, jossa oikeasti viihdyn. Haluan tuntea intohimoa työtäni kohtaan ja mennä useammin hymy naamassa töihin. Äitini ohella on ollut ihana saada tukea myös poikaystävältäni ja parilta ystävältäni (olen kertonut vain harvoille). Isälleni ja mahdollisesti jolle kulle toiselle tätä faktaa on kuitenkin hankalampi sulattaa. Olen saanut kuulla miten hyvän työpaikan voisin saada tältä ajalta ja miten paljon rahaa voisin saada. Olisin arvostetussa asemassa ja niin edelleen. Osittain näiden puheiden vuoksi tunnen itseni idiootiksi ja hävettää, etten halua enää opiskella tällä alalla. Nautin edelleen oikeustieteistä, mutten niin paljon että nauttisin tulevaisuudestani tällä alla. Rehellisesti hävettää kertoa näin blogitekstin muodossa etten halua enää tätä. 

Häpeän ohessa minua myös inhottaa kertoa tästä julkisesti, koska tunnen että lähipiirissäni on henkilöitä jotka toivovat minulle pahaa ja mässyttelevät minun epäonnellani. Vaikka pidän onnellisena asiana sitä että tiedän että olevani väärällä alalla ja sitä että voin tavoitella oikeita unelmiani, tunnen tämän kuitenkin jonkinnäköisenä häpeänä ja epäonnena. Näen että henkilöt mässäilevät, nauravat ja ilkkuvat. Keskusteluissa varmaan käy pinnalla se että olen aivan paska, huono opiskelija, alisuorittaja, vaihdan hyvän tulevaisuuden ammatin johonkin huonoon ammattiin koska haluan hymyillä ja muuta erittäin negatiivista seläntakana puhumista. 
En tiedä onko elämässäni enää henkilöitä, jotka toivovat minulle pahaa tai nauttivat epäonnestani, mutta uskon niitä kuitenkin valitettavasti löytyvän. Joku voi jo miettiäkkin miksi kerron tästä asiasta julkisesti, jos olen nyt niin herkkänä asiasta. Siksi koska en halua enää valehdella. Viime aikoina kun joku on kysynyt mitä haluan olla isona tai mikä minusta tulee isona. Olen sanonut suoraan etten tiedä, eikä minun ole tarvinnut valehdella. Tunnen suurta helpotusta kun olen saanut tämän asian sanottua. Ei tarvitse enää murehtia ja ajatella mitä muut ajattelevat. Samalla pystyn toivon mukaan selittämään mahdollisemman monelle päätöstäni. 

En kadu kuitenkaan päätöstäni opiskella hallinto-oikeutta. Olen oppinut erittäin paljon Suomen lakijärjestelmästä ja tunnen järkevöityneeni erittäin paljon lain näkökulmasta. Osaan auttaa pienissä lakikiemuroissa lähimmäisiäni ja ymmärrän enemmän omia ja muiden oikeuksia kuin ennen. En myöskään näe oikeustieteen opintoja turhana, vaikka lähtisin minne alalle oikeustieteen opinnoista on vain hyötyä. Aion myös nakauttaa mukaani kandidaatin tutkinnon, joten CV:kin saa napauttaa jotain hyödyllistä. Täytyy myöntää, että välillä jokin pieni ääni aivoissani on huutanut että olen jotenkin hukannut nämä vuodet. Olen huomannut että aika usein kun katson Facebook sivuani, joku tuttavistani on pyöräyttänyt maailmaan uuden lapsen, perustanut perheen, ostanut oman asunnon, saanut vakituisen työpaikan, pelastanut Suomen tulevaisuuden, palauttanut gradun ja tehnyt onnistuneen ristopistotyön. Sitten vertaan heidän elämää omaan elämääni. Täällä mie vain opiskelen, siivoan ohessa, matkustan, ostan vaatteita ja mietin perheen perustamista vasta valovuosien päästä. Tiedän että jokaisella on eri unelmat ja tavoitteet elämässä, mutta väkisin sitä aina joskus miettii että onko nyt epäonnistunut elämässä kun en suunnitele kohtuni vuokraamista tai asunnon ostoa, vaan mietin ostanko kalliin vaate rievun tai matkustanko Lontooseen vai Berliiniin tai syönkö jugurtin nyt vai vasta illalla. 

Tällä hetkellä jos joku kysyy minulta mitä haluan olla isona, joudun vieläkin vastamaan en tiedä. Minulla on ajatus mitä haluan olla, mutta ei tarkkaan määriteltyä käsitettä. Haluan olla monta pientä asiaa ja yhdistää tämän toimivaksi kokonaisuudeksi. Sen tiedän että vuoden opiskelun jälkeen toivon olevani valmis hallinto-oikeuden kandidaatin tutkinnon kanssa ja jättää opinnot tämän koulun osalta kesken. Ja jos joskus tulevaisuudessa sattuisinkin katumaan päätöstäni, voin anna mennä uudestaan opiskelemaan oikeustieteita. Voin hakea oikeusnotaariksi niin monta kertaa kuin haluan tai sitten vain tehdä hallinto-oikeuden maisterin tutkinnon joskus tulevaisuudessa. Aika näyttää, mutta tällä hetkellä tutkinnon jälkeen aion ottaa uskon loikan aivan eri suuntaan ja toivon mukaan kykenen täten olemaan onnellisempi ja iloisempi henkilö. 

4 comments

  1. Voin samaistua vähän liikaaki tähän postaukseen. Itestäkin tuntuu, ett kaikki vaan valmistuu ja ite yrittää vaan masennella gradua ja nitkuttaa tutkintoa ulos. Hyvin. Hitaasti. Mutta ei sitä tässä vaiheessa kannata keskenkään jättää. Tutkintoa, jolla en välttämättä ainakaan pelkiltään halua tehdä mitään, vaan pitäisikin saada toinen tutkinto vielä joltain muulta alalta siihen lisäksi. Vaikka vanhemmat ja poikaystävä kannustaa, niin välillä tuntuu nololta selittää asiasta kavereille, jotka tällä hetkellä lähinnä yrittävät työllistyä. Että minä tässä vielä jään yliopistolle pyörimään, muut siirtyy siihen suureen ja mystiseen oikeaan aikuisuuteen. Mutta ei auta, haluan mitä haluan.

    Muutamia lohdun sanoja:
    -Jokainen on itse oman elämänsä suurin luuloteltu luuseri. Muita ihmisiä kiinnostaa loppujen lopuksi varsin vähän toisten (ja myös sinun) tekemiset. Jos joku nyt ihan oikeasti sitten käyttää noin paljon aikaa siun elämän miettimiseen, niin hällä mahtaa olla oma elämä vielä paljon huonommalla tolalla.
    -Facebookissa näkyy muutenkin lähinnä kunkin elämän "parhaat palat", eikä se anna kovin realistista kuvaa miten hyvin tai huonosti muilla menee.
    -Hallinto-oikeuden kandi on jo itsessään kova suoritus, hyödyllinen sekä henk.koht. elämässä ja soveltuu myös moniin työpaikkoihin. Ei sinne edes opiskelemaan kuka tahansa pääse. ;) Ei edes avoimen kautta.
    -Kaikki vanhenee vääjäämättä. Se on sitten oma valinta, että oletko esim. 5-6 vuoden päästä vain 5-6 vuotta vanhempi vai sen lisäksi myös suorittanut tutkinnon jollakin sinua oikeasti kiinnostavalla alalla. Loppujen lopuksi sellainen löytyy liian harvalta.
    -Mitä mie siuta vähän tunnen irl, niin vaikutat hyvältä ja osaavalta tyypiltä. Kyllä sie tuut pärjäämään, mihin vain päädytkään! Usko vain itseesi ja milloin se ei riitä, anna muiden uskoa sinnuun. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos paljon kommentistasi ja lohdun sanoista. :) On helpottavaa kuulla että muillakin on samanlaisia tuntemuksia, enkä ole yksin tässä maailmassa. :)

      Delete
  2. Se on tosi hienoa että uskallat avoimesti kertoa ettei opiskelemasi ala ookkaan siun juttu. Ja ymmärrän tosi hyvin miksi silti jatkat vielä sen viimeisen vuoden loppuun ja teet kandin myös, koska kyllä se ärsyttäis ihan hirveesti jättää se kesken nyt. Onnea kovasti kandin tekemiseen ja hyvän idean saamiseen, siitä varmasti tulee aika homma :D
    Mutta koska onneks ollaan vielä nuoria niin uudelleen opiskeluun on vielä aikaa (olis kyllä vielä vanhanakin). Äläkä stressaa vaikka muut lisääntyy ja menee naimisiin, ei onneks meiän kaikkien oo pakko elää samalla vauhilla, hehe.
    Lykkyä pyttyyn viimeisen vuoden ja tulevaisuuden opiskelujen kanssa <3

    -Iiris

    ReplyDelete